Life is..

Oma elämä. Tällä hetkellä vain sellaista ei ole, vaikka miten yrittäisin ja haluaisin. Oma aika vain tuntuu hyvältä ja toisia se loukkaa, jos omaa aikaa haluan tai tarvitsen. Olisi ihanaa istua kesällä ulkona rauhassa, vain olla. Ilman että puhelin häiritsisi. Se on vain minulle unelmaa, mutta ei todellisuutta. 

Kaikkea voi haluta, mutta toisin kaikkea ei voi myöskään saada. Olen väsynyt, nukkuminen tähän aikaan sotkee taas kaiken...

Million eyes

Väritön elämä, missä elämäni värit, kädessäni. Jos aloitan väärällä värillä tai en vain osaa värittää oikein. En vain uskalla aloittaa. 

Tämä päivä on mennyt vain kotona ollessa, mutta huomenna kaikki alkaa. Tänään kaikki on tyhjää, huomenna kaikki on sekaisin. Elämäni värit ovat nyt tummia, joskus pienillä väripilkuilla varustettuja, huomenna se on pelkkää sotkua pelottavaa ja ahdistavaa? En tiedä miten kuvailisin huomisen ja kaiken muun tulevan. 

Eilen kuvittelin kaiken menevän paremmin, näin ei käynyt. Paskaa satoi niskaan, ahdistus puski sisältäni. Tällä kertaa itkuna. Monille on tavallista käydä ulkona tai nähdä ystäviä viikoittain. Viettää omaa aikaa itsensä kanssa. Minulle se on erikoista. Kaupassa käynti menettelee, mutta muuten vihaan sitä. Katseita, huutoja, kaikki ajatukset kasaantuvat pääni sisään, joka purhautuu ahdistuksena, migreeninä, kaikkena mahdollisena. Eilinen meni perus lääkkeillä opamoxilla, litalginillä jne.

Lääkäri olen määrännyt Cipralexia 20mg nostettavaksi 25mg. Pari vuotta sitten sitä yritettiin, mutta tilani paheni, miten uskaltaisin nyt nostaa. Ajatus siitä tunnemyrskystä, joka viimekerralla tuli ahdistaa. Olen uskaltanut ottaa viikon parin ajan 22,5 mg Cipralexia, mutta tuo pieni osa 2,5 mg pelottaa valtavasti lisätä päivän annostukseen. Pieniä lukuja, mutta tässä ruumissa, ajatuksissa, mielessä pienikin on paljon. 

Tuleva työni on juuri sellaista, josta en pidä yhtään. Paljon ihmisiä, liikaa kaikkea mahdollista. Katseita, huutoja, vihaa ja paljon pahuutta. Haluan vain pois, pois niin pian siitä hetkestä, tilasta.

Kroppani romahtaminen

Tämän hetken tilanne, miten sen kuvailisin. Vaikeaa, liikaa ajatuksia ja töitä. Viime viikolla töissä tuli vaihteeksi kramppi kipuja, joihin olen jo tottunut. Otin 100mg Tramalia ja Panadolia. Tämän jälkeen matkasin kotiin. Juuri parinkymmenen metrin päästä rapun ovelta kroppani petti, stressin ja kaiken mahdollisen takia. Sydäntä alkoi pistämään, huimaus päässä, ajatukset sekaisin. Kova tärinä valtasi ruumiini, kaikki tuntui painavalta, liian raskaalta kantaa. Kaikki lihakset kramppasivat, jalat pettivät alta. Ambulanssi saapui, josta suoraan päivystykseen ja rullatuoliin. Elämäni tuntui liian vaikealta, pelokkaalta. Kävelisinkö enää, sillä kroppani ei toiminut normaalisti. 

Sairaanhoitajat nostivat minut päivystyksen pöydälle, mittasivat kaiken mahdollisen. Lääkäri tuli tutkimaan, pähkäili ja mietti. Määräsi Diapamia ja kipupiikkinä Litalginia etureiteen. Sillä olen saanut tässä vuoden aikana niin paljon kipupiikkejä näihin pallon puoliskoihin, että osittain on toisella puolen tuntuntohermo paskana. Kipupiikin polte reidessä tuntui hirveämmältä, kuin koskaan aikaisemmin. Rullatuolissa istuten, kroppa kramppaillen, kipua vatkaten minuutit kuluivat. Hetki hetkeltä alkoi helpottamaan, josta lähetteellä suoraan toisiin tutkimuksiin, ongelmana se, että samaan aikaan olisi ollut aika neurologilla, mutta se siirtyi tämän kramppailun vuoksi pidemmälle. 

Lähetteellä tutkimuksiin onko vika missä päin kroppaa. Epäilynä endometrioosi, joka voisi nämä melkein joka päiväiset krampit aiheuttaa. Lääkärin tutkimusten jälkeen tuli taas eri tulos, ei vastausta oireiluihin, eikä endometrioosia. Samassa paikkaa sanottiin pari viikkoa sitten endometrioosin aiheuttavan kivun ja kaiken mahdollisen. Josta lähete taas eteenpäin. 

Nyt taas kaikki on kysymysmerkillä, mikä tässä kropassa kusee taas kerran. Mitä on mitä ei, uusi diagnoosi, jota ei kuitenkaan ole. Kaikilla lääkäreillä eri virsi. Nykyään omalla terveysasemalla ei hoitoa saa, ellei itse sitä vaadi. Tämä vituttaa kertakaikkiaan mielettömästi. Parhaillaan nielussa, josta kitarisa lapsena leikattu oireilee. Nielurisa on turvoksissa, jotenkin erikoisesti puoliksi repeytynyt irti, särkee mielettömästi. Syöminen tuntuu helvetilliseltä, kuten kaikki muukin, puhumista lukuunottamatta. 

Brooke

Nuoren naisen kamppailu.

Ikää yllättävän paljon, kuin vähänkin. Mutta tuntuu olevan sitäkin enemmän diagnooseja. Henkisesti aivan palasina, mutta ei ketään, joka kokoaisi tämän palapelin. Tämä palapeli olen minä. Mistä palan kokoamisen aloittaisi, siinä suuri kysymys. Joskus sitä haluaisi olla joku muu ihminen. 

Tämä päivä on ollut rankka, mutta myös omalaatuinen. Se on sisältänyt uusia diagnooseja, uusia ajatuksia, tunteita, ihmettelyä.. Kaikkea mahdollista. Huomenna alkaa kiireinen päivä, töitä jatkuvasti. Olen pitkään ollut sairaslomalla, sillä kroppani ja kaikki romahti yllättäen. Vaikka en jaksaisi, haluaisi jatkaa, töitä on pakko tehdä. Sillä elämiseen, lääkkeisiin mihinkään ei ole varaa, jos lopettaisin nykyisen työni. 

xoxo

Brooke